Nilsiän Helluntaiseurakunta - Seurakunta sinua lähellä ja sinua varten
Etusivu  ·  Historia  ·  Linkit  ·  Seurakunta / Kuvagalleria  ·  Toiminta  ·  Toimintakalenteri  ·  Usko  ·  Yhteystiedot

 Päivänsana


 Yhteystiedot
Nilsiän Helluntaiseurakunta
Nilsiäntie 62
73300 Nilsiä
0400- 732 471

 Rukouspalvelu
Ruokousaiheiden jättäminen onnistuu nyt sähköisesti
 » Rukousaiheet

 Yhteydenotot
Palautteet koskien toimintaamme, sivustoa tai muuten seurakuntaa jätetään seuraavalla lomakkeella
 » Palautelomake

 Kysymykset
Kysy mieltäsi askarruttavista asioista suoraan pastoriltamme
 » Lähetä kysymys
 » Lue vastauksia

 

Lähtö

 

Vanhus oli päättäväinen. Hän oli kutsunut pastorin luokseen ja selvittääkseen käytännön asiat saman tien.
- Viime sairastumisen yhteydessä minä sain varmuuden siitä, että minä paranen, mutta nyt tuolta ei ole luvattu mitään sellaista, täti selitti ja viittasi ylöspäin.
Pastori tiesi, ettei vanhus ylöspäin osoittaessaan tarkoittanut sairaalan johtavia lääkäreitä, vaan että hän puhui vielä heidänkin yläpuolellaan olevasta Parantajasta.
Täti istui sängyn reunalla keskussairaalan aamutakki päällään, ruutupaperi käsissään.
- Tässä pitäisi olla kaikki valmiina. Laskin että kantajiakin on omasta takaa, hän sanoi ja ojensi paperin pastorille.
Pastori otti paperin vieläkin epäröiden, mutta vanhus hymyili rohkaisevasti.
- Tehän olette kuitenkin toipumassa ja teidät siirretään lähemmäs kotia, joten eiköhän se taas tästä, yritti pastori.
Vanhus nyökkäsi ymmärtävästi, mutta hänen silmiensä levollinen hymy kertoi enemmän. Hän tiesi kyllä, missä mennään.
 ***
- Hänet tuotiin tänään ja hän nukahti saman tien
Terveyskeskuksen hoitaja oli kutsunut pastorin paikalle. Vanhuksen tila oli romahtanut kaikkien yllätykseksi dramaattisesti. Silmät olivat kiinni ja hengitys oli pinnallista. Pastori tarttui vanhuksen käteen, painoi päänsä hiljaiseen rukoukseen ja kertasi ulkomuistista tutun paimenpsalmin sanoja sanat.
- Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä ...
Jossakin siellä hämärän rajamailla vanhus oli havahtunut tarttumaan tuttuihin sanoihin ja kertasi silmät kiinni psalmin jakeita vielä senkin jälkeen, kun pastori oli vaiennut. Sitten väsynyt puhe muuttui rukoukseksi. Täti kertasi kaikkien läheistensä nimet. Lapset ja lapsenlapset siunattiin vielä kerran tuossa viimeisessä iltarukouksessa. Sen jälkeen voimaton käsi irtosi pastorin kädestä ja kurkotti ylös. Puhe oli vaihtunut kauniiksi, vieraaksi kieleksi, kun uupunut tervehti edessä olevaa.
***
Omaiset olivat surunsa keskellä ottaneet kiitollisina vastaan vanhuksen viimeiset terveiset.
- Yksi hänen toiveensa oli, että teidän ei tarvitse olla huolissanne. Että kaikki on hyvin ja hän siunasi teidät jokaisen ennen lähtöään.
Siunaustilaisuus oli ollut selkeä. Laulutkin oli etukäteen valittu. Valkoisen arkun äärellä siunauksen suorittaneella pastorilla oli Raamattunsa välissä vanhuksen käsialalla ruutupaperille kirjoitettuna yksityiskohtaiset ohjeet. Tuon vaatimattoman lapun ojentaneen vanhuksen hymy oli vaientanut vastaväitteet.
- Minä tunnen Hänet. Minä tiedän lähteväni kotiin.
Ja niin hän oli tiennyt.
 
Heimo Enbuska

 

 

 
 Uusi alku 
Vaivoin kokoon raavitut rahat olivat riittäneet juna- ja laivalippuun, juuri ja juuri. Kiertoteitä kotikylälle kantautuneen huhun mukaan entinen koulukaveri oli luvannut yösijan luonaan siihen saakka, kun työpaikka autotehtaalla ja asunto asuntolaparakissa saataisiin järjestykseen.

Ja siinähän se oli mennyt. Liukuhihnan äärellä ei ollut kielivaikeuksia, kun esimiehiä lukuun ottamatta kaikki työkaverit olivat suomalaisia. Kun ICAsta, pienestä lähikaupasta, sai vielä suomalaista makkaraakin, oli poikamiehen vapaa elämä parakissa asettunut jokseenkin raiteilleen. Uuteen alkuun.

***

Papin aamen lupasi paljon. Tyttö, jonka hän ensi kerran oli nähnyt tehtaan maalaamossa, seisoi siinä hänen vierellään ujona vaaleassa leningissään ja puristi nyrkkiinsä marketista löytynyttä kukkakimppua. Sen kummempia kutsuja ei oltu lähetelty. Postikortilla hän oli ilmoittanut kotiin, että "Anja on Kemistä ja se on ihan kiva."

Sen Anja oli vaatinut, että hulvattomaksi riistäytyneen kaljoittelun piti loppua, kun lapsikin oli tulossa. Siinä kirkon sakastissa lainapuvussa seistessä se oli helppo luvata. Myös itselle. Kaikki muuttuisi. Tämähän olisi uusi alku.

***

Anjan ja pojan luo ei ollut menemistä nyt, kun ero virallisestikin astunut voimaan. Kotosuomeen matkustanut isosisko oli onneksi antanut avaimet asuntoonsa. Se vähä, mitä hän entisestä kodista omisti, oli banaanilaatikkoon pakattuna ja varastoituna erään puolitutun häkkivarastoon.

Juuri päättyneistä pitkistä pyhistä oli muistona koko kehoa puistattava, armoton kankkunen. Vapisevin käsin hän poimi pöydältä aikakauslehden. Siskon uskovaisjuttuja. Siinä lehteä selatessa, ihmisten kokemaa tavaillessa mieleen nousivat kuvat omasta, jonnekin raisun ja kapinallisen nuoruuden taakse unohtuneesta lapsuudesta. Muisto isovanhempien opettamasta iltarukouksesta.

Viimeksi, kun hän oli papin edessä polvistunut Anjan viereen, hän muisti luottaneensa itseensä, omiin päätöksiinsä. Nyt, sohvapöydän viereen polvistuneena mies tiesi särkeneensä kaikki omat lupauksensa, ja siksi mieli hapuili Toisen antaman, kestävämmän lupauksen puoleen: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos."

Varovaisin toivein ja hiljaisin rukouksin mies luotti. Ja sisin uskoi.  

***

Hän, tuo mies asuu edelleen Ruotsissa. Kun hän soitti viime viikolla, tuli mieleeni jakaa hänen tarinansa sinun kanssasi. Ehkä siinä on jotakin "Elämän evästä" sinulle, jolla ei ollut enää uskallusta tehdä uuteen vuoteen liittyviä lupauksia. Jeesuksen antamat lupaukset ovat edelleen voimassa. Sinullekin.

 

Heimo Enbuska
10.1.2011

 

 

 

 Aholansaari - kannattaa tutustua

 

 Jos saarnamies kertoo tulevansa Nilsiästä, linkitetään hänet ilman muuta Paavo Ruotsalaiseen ja tältä tulevaan hengelliseen perintöön. Niin helluntailainen kuin olenkin, koen erittäin rikastuttavana sen, että Aholansaaren perinteikäs miljöö on tässä lähellä.

Sikäli kuin ymmärrän kipuili Aholansaaren muinainen isäntä paljolti samojen kysymysten kanssa, kuin mitä mekin kohtaamme aikamme hengellisessä kentässä. Kysymys siitä, mikä osuus kristillisyydessä on niin sanotulla kokemuksellisuudella, ja mikä avuksi sielun viluun silloin, kun tuo kokemus viipyy? Paljon on käyty polemiikkia siitä, miten Paavo suhtautui ilmiöihin, joita toiset nimittäisivät karismaattisuudeksi ja jotka kriitikkojen silmin nähdään pelkkänä hurmoksellisuutena.

Poikkeaminen Aholansaareen antaa jonkinlaisia avaimia ymmärtää Paavo Ruotsalaisen aikaista maailmaa. Savupirttien hämärässä, lukutaidottomien ihmisten kesken on varmasti koettua niin tervettä Hengen liikehdintää kuin karkeita ylilyöntejäkin. Silloinkin oli varmasti niitä "profeettoja", jotka tiedostamattaan tai tarkoituksella käyttivät hyväkseen ihmisten herkkiä sielunliikkeitä. Mutta todistettavasti on tuolloinkin ollut niitä, jotka aidolla ja vilpittömällä tavalla välittivät Jumalan Sanan ilmoitusta ns. Hengen lahjojen kautta ja rohkaisemina.

Tutustuminen itsensä Ruotsalaisen taustaan ja henkilöhistoriaan saattaa antaa kristitylle myös rohkeutta tarkastella omia vaikuttimiaan. Tutustuminen mieheen, joka oppi lukemaan jo varhain, mutta jolta isän päätös katkaisi opintien saattaa auttaa ymmärtämään, miksi tämä sama mies niin rajusti arvosteli "tämän maailman philosopheja". Ehkäpä tuon näennäisen hengellisen jyrkkyyden takaa löytyykin perin inhimillistä pettymystä, asennetta, jonka vaikuttamia linjavetoja on vielä tänäänkin havaittavissa herätyskristillisissä piireissä.

Joka tapauksessa Paavon kammarin pöydän äärellä nousee mieleen väistämättä kunnioitus miestä kohtaan, joka omien kipuiluidensa keskeltä suostui keskeneräisenkin jakamaan hengellistä pääomaansa muille tarvitseville. Pihdissä käryävän päreen valossa hän näki pidemmälle ja selkeämmin, kuin monet näkevät tänään näyttöpäätteidensä ja Internetin äärellä.

Siinä matalan kamarin ikkunan äärellä mielen täyttää kiitollisuus. Niin. Olisiko mahdollista, että helluntailainenkin voisi kokea Aholansaaressa armon vilauksen?

heimo.enbuska@helluntai.fi

 

 

 aholansaari.jpg

57 senttiä, jotka tekivät historiaa

 

 

Pieni tyttö seisoi itkua tuhertaen kirkon edessä. Hänet oli käännytetty pois ovelta, koska kirkon väitettiin olevan täynnä.
"En sovi enää pyhäkouluun. Siellä ei ole tilaa", hän nyyhkytti pastorille, joka sattui kulkemaan ohitse. Nähdessään tytön itkettyneen ja siivottoman ulkoasun pastori arvasi todellisen syyn siihen, miksi kirkossa ei ollut löytynyt tytölle tilaa. Pastori otti tyttöä kädestä ja talutti tämän kirkkoon. Pyhäkoulussa oli kuin olikin paikka köyhälle tytölle.
Pari vuotta myöhemmin samainen tyttö kuoli kotonaan halvassa vuokrakasarmissa. Hänen vanhempansa kutsuivat pastorin, joka oli ystävystynyt tytön kanssa, suorittamaan tytölle viimeisen palveluksen. Kun kuihtuneen tytön pientä ruumista siirrettiin, vierähti esiin nuhjaantunut ja ryppyinen rahapussi, jonka tyttö lienee aikoinaan kaivanut jostakin roskatynnyristä. Pussissa oli 57 senttiä ja lappu, jossa oli kirjoitettuna lapsen käsialalla: "Tällä autetaan suurentamaan pientä kirkkoa niin, että useammat lapset mahtuisivat pyhäkouluun."

Kaksi vuotta pieni tyttö oli säästänyt tätä lahjaansa. Kyynelten läpi pastori tavaili tytön kirjoittamaa lappua ja oivalsi kohta, mitä hän tulisi tekemään.

Seuraavana sunnuntaina pastori otti lapun ja ryppyisen rahapussin saarnastuoliinsa ja kertoi seurakunnalle köyhän lapsen epäitsekkäästä rakkaudesta. Hän kehotti diakoneja kiirehtimään ja kokoamaan kirkon laajennuksen tarvittavia varoja. Mutta tarina ei pääty tähän, sillä sanomalehdet saivat kuulla tapauksesta ja julkaisivat sen. Lehdestä sen luki puolestaan eräs rikas, kiinteistöjä omistava mies. Hän tarjoutui myymään laajennusta varten arvokkaan tontin. Mutta kun seurakunta kuuli tontin hinnan, he joutuivat tunnustamaan, ettei heillä keräyksestä huolimatta ollut varaa ostaa tuota tonttia. Kuullessaan tämän kiinteistön omistaja teki tarjouksen: tontin hinta olisi 57 senttiä. Seurakunta keräsi varoja. Lahjoituksia tuli monilta tahoilta. Viidessä vuodessa köyhän tytön lahja, 57 senttiä, oli kasvanut 250.000 dollarin pääomaksi, joka 1900-luvun alussa oli valtaisa määrä rahaa.
Tytön pyyteetön rakkaus oli kasvanut suuren koron.

PS. Nykyisin Temple Babtist Church -seurakunnassa on 3300 istumapaikkaa ja sen yhteydessä toimii yliopisto sadoille opiskeleville nuorille. Seurakunnalla on samoin Laupiaan Samarialaisen sairaala ja pyhäkoulurakennus, johon sopii satoja lapsia. Sen toiminta-alueen yhdenkään lapsen tarvitse koskaan jäädä pois pyhäkoulusta ahtauden vuoksi.

Pyhäkoulurakennuksen yhdessä huoneessa löytyy kertoman mukaan myös kuva pienestä suloisesta tytöstä, jonka huolella säästetyt 57 senttiä tekivät aikoinaan merkittävää historiaa.

Vapaasti kertoen

- heimo.enbuska@helluntai.fi


 

Meille on syntynyt Vapahtaja!  

 

Erään kaikille tutun joululaulun tekijä purkaa sydämensä surun tuttuihin säkeisiin.
               Kerran loppuun joulun satu saa,
               suru säveliä sumentaapi.
               Kerran silmän täyttää kyyneleet, 
               vuotaa virtaavina tuskan veet.
               Siks´ on tähtisilmät loistakaa.

Vakava sairaus ja sen seurauksena kariutunut ihmissuhde puristivat aikoinaan tuon runoilijan, nuoren opettajattaren sielua juuri joulun alla. Lauluun hän piirsi ikään kuin rukouksena toiveen ja ajatuksen joulun sadun säilymisestä lasten silmissä ja sydämissä.

Joulussa on todella myös satua, asioita, jotka ovat totta lasten sielussa ja maailmassa. Lapsen jouluun liittyy viaton, toivorikas odotus, joka heijastuu noiden pienten avoimesta katseesta. Mutta kun kasvamme aikuisiksi, huomaamme, että lapsuuden joulu on käynyt auttamatta pieneksi kuin vanhat hokkarit. Aikuisen ajatuksin emme enää mahdu lapsuuden jouluun. Paluuta sinne ei ole, mutta muistoja ei kukaan voi meiltä viedä.

Mutta vaikka jouluun liittyy tuota lapsille totta satua, on joulun sanoma ajankohtainen myös meille aikuisille; meille, jotka olemme kokeneet sen, kuinka elämä koettelee ja kylmät tuulet puhaltavat armotta sieluumme. Minulle on syntynyt Vapahtaja. Minulle, joka elämän karujen tosiasioiden keskellä olen kadottanut joulun sadun. Minulle, joka hapuillen koetan tavoittaa joulun tunnelmaa sieluni viileään arkeen. Minulle on syntynyt Vapahtaja.

Lapsuuden jouluun en voi palata, mutta Vapahtajan luokse minut on kutsuttu. Minut on kutsuttu toteamaan, ymmärtämään ja uskomaan se, että Hän on minun Herrani ja Vapahtajani.
Vapahtajan, Kristuksen läsnäolo, Hänen todellisuutensa vapauttaa meidät jouluun valitettavan usein liitetyistä odotuksista, vaatimuksista. Hän tuli ollakseen meille nimenomaan Vapahtaja.

Hän, Jeesus, siunatkoon sinun joulusi. Sinulle on syntynyt Vapahtaja.
heimo.enbuska@helluntai.fi

 

 

 
Tärkeimmät asiat ensin 


Eestiläisen Neemo Raasikin ohjaama draama Last Chance - Viimeinen mahdollisuus kiertää Suomen seurakuntia parhaillaan. Nilsiässä draama toteutettiin lokakuussa siilinjärveläisten talkoolaisten voimin. Draaman käsikirjoitus on yksinkertainen, paikoitellen jopa naiivi, mutta sellaisenaan yllättävän toimiva. Katsojille ei jää epäselväksi peruskysymys taivaasta ja helvetistä ja siitä, että taivaaseen päästään ainoastaan Jeesuksen kautta.

Itselleni draama nostatti mieleen kysymyksen siitä, olemmeko me kristityt kadottaneet uskalluksemme puhua iankaikkisuudesta? Olemmeko tehneet evankeliumista mielestämme enemmän salonkikelpoisen markkinoimalla sitä milloin kristillisenä kulttuurina, milloin taas yhtenä terapiavaihtoehtona monien muiden joukossa?

Itse asiassa evankeliumin lähtökohta on varsin selkeä. "Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen...". Rakastava Jumala kantoi siis huolta ihmisestä ja hänen lopullisesta kohtalostaan. Siinä siis syy ja peruslähtökohta sille, miksi Jeesus tuli maailmaan: Pelastamaan sen, mikä on kadonnut.

On totta, että Raamatun evankeliumi on mitä terapeuttisin asia, sillä se vapauttaa syyllisyyden alta, nostaa ihmisarvon ja se tuo tullessaan rauhaa ja hyvinvointia. Mutta ennen kaikkea Raamatun evankeliumi kertoo meille tien taivaaseen. Jeesuksen omaa opetusta muistaen meidän on hyvä pitää mielessämme kysymys: Mitä se hyödyttäisi ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?
Tuon peruskysymyksen kysymys tulisi aina olla mielessä meillä, jotka evankeliumia julistamme, etteivät tärkeimmät asiat unohtuisi ajallisten huolien taakse.

mailto:heimo.enbuska@helluntai
29.10.2009

 

 
Sillä tavalla uskossa 
  

Keskustelupiirissä oli jo muutaman kerran kokoonnuttu pohtimaan uskomisen asioita. Koskapa väki hieman vaihtui viikoittain, oli meillä tapanamme esittäytyä aina kohdatessamme.
Eräs henkilö oli ottanut tavakseen, samalla kun hän kertoi nimensä, kiirehtiä selittämään: Minä en sitten sillä tavalla ole uskossa.
Kun olimme jo muutaman kerran olleet koolla ja kuulleet joka kerta tuon henkilön selityksen: "Minä en sitten sillä tavalla ole uskossa", päätin ottaa asiasta selkoa hieman lähemmin.

- Siis sinä kun et ole "sillä tavalla" uskossa, niin milläs tavalla sinä sitten olet uskossa?
Kysymys yllätti tuon ihmisen ja hetken hän hämillään haki vastausta. Päätin auttaa häntä.
- Uskotkos sinä Jeesukseen?
- Totta kai minä uskon, huudahti hän empimättä.
- Uskotkos sinä, että Jeesus on sinun Herrasi ja Vapahtajasi?
- Tietenkin. Niinhän Raamattu sanoo.
Nyt oli minun vuoroni olla hetken aikaa sanaton. Ymmärsin, että tuo ihminen oli kuunnellut piirissämme erilaisten ihmisten kertomuksia uskoontulosta. Hän oli ilmeisesti vertaillut omaa kokemustaan, eikä se ilmeisesti ollut hänen omien mittapuidensa mukaan kovin järisyttävä.
Jälkeenpäin hän kertoi olleensa uskonasioiden puhuttelemana vanhempain vapaalla ollessaan. Pientä lasta hoitaessaan hän oli alkanut rukoilla ja hapuilla lapsuutensa Jeesuksen yhteyteen. Tämän kaipauksen vetämänä hän oli tullut keskustelupiiriimmekin, ostanut Raamatun ja huomannut alkaneensa rukoilla säännöllisesti. Tämän kaiken hän kertoi kuitenkin vasta myöhemmin tutustuttuamme paremmin.
- Minusta sinä olet sillä tavalla uskossa, kuin Raamattu sanoo. Eikös siellä sanota, että usko Herran Jeesukseen, niin sinä pelastut? rohkaistuin kysymään tuolta hämmentyneeltä pohdiskelijalta.
- Niin ... no sitten minä taidan olla sillä tavalla... sillä tavalla ... uskossa! Toteamus tuli alkuun hapuillen, mutta hänen oma tunnustuksensa tuntui liikuttavan jotain hänen sisällään, koskapa kyyneleet herahtivat hänen hymyileville kasvoilleen.

Entäpä sinä. Oletko sinä ... sillä tavalla ... uskossa?

heimo.enbuska@helluntai.fi
15.9.2009

 

 

 
Älä kuitenkaan ruttaa sitä! 
  

Yläasteen kuvaamataitoluokan pulpetti oli itse asiassa roskakori, johon yksi ja toinen taiteilijanalku oli turhautuneena survonut yritelmänsä. Se oli tullut minullekin tavaksi; raapustella jotakin, rypistellä ja tunkea piirustus tunnin päätteeksi pulpettiin.
Tästä johtuen olin suorastaan tyrmistynyt, kun huomasin muutaman hylkäämistäni piirustuksista koulun käytävän seinällä muiden sinne valikoitujen piirustusten joukossa. Paperista näki, että sen oikomisessa oli ollut tekemistä, mutta joku oli nähnyt vaivan.
- Jos et halua niitä antaa suoraan minulle, vaan survot ne pulpettiin, niin älä kuitenkaan ruttaa niitä. Niiden silittämisessä on ihan mahdoton homma.
Selkäni taakse huomaamattani ilmaantunut kuvaamataidonopettaja esitti pyyntönsä aivan vilpittömästi. Hän kertoi koonneensa kaikki piirustukseni ja oikoneensa ne silitysraudalla saadakseen niistä edes joitakin esittelykuntoon.
Opettajan sanat ja hänen asenteensa olivat hurjan tärkeä murrosiässä itseensä murhaavalla kriittisyydellä suhtautuvalle nuorelle pojalle. Tuosta hetkestä lähtien jätin edelleen piirustukseni pulpettiin, mutta en enää rutannut niitä. Vähitellen uskaltauduin jopa palauttamaan ne suoraan opettajalle.

Joskus me ihmiset hylkäämme itse itsemme välttyäksemme hylätyksi tulemisen tuottamalta kivulta. Suljemme itse itsemme ulos elämästä luullen, ettemme näin joutuisi kokemaan torjutuksi tulemisen häpeää. On surullista, jos jonkun elämä on kuin valmiiksi naurettu huono vitsi, ketään kiinnostamaton TV-farssi, jossa nauravana yleisönä hän istuu itse. Luullaan, ettei toisten nauru ja iva satuta, kun ehtii itse ensin - kuin varmuuden vuoksi - nauramaan itselleen.
Ja tästä huolimatta jokainen meistä toivoo tulevansa löydetyksi ja arvostetuksi omana itsenämme.

Entäpä jos uskaltautuisimme elämämme kanssa Elämän Antajan luo? Siinä on kyllä se riski, että Hän ei suostu hylkäämään sitä, minkä me olemme hylänneet. Hän ei naura meidän itseironiallemme, eikä vahvista meidän lausumaamme tuomiota.
Rutatun sisimmän oikomisessa menee oma aikansa, mutta Raamattu lupaa: Hänen haavojensa hinnalle meidät on parannettu. Mutta kuka suostuu ottamaan sen riskin, että luottaa häneen ja hänen rakkauteensa?  

- heimo.enbuska@helluntai.fi

8.6.2009

 

 
Hölmöläisten hommaa (?) 
  

 

Kouluajoilta muistan kevätjuhlan näytelmän, jossa seurasimme hölmöläisten rakennuspuuhia. Ikkunathan siinä unohdettiin ja niinpä alettiin kantaa sisälle valoa säkeillä, ja tuota vauhdikasta puuhastelua tahditti yleisön hillitön nauru.

Se puolestaan ei naurata juuri ollenkaan, jos me seurakunnassa teemme samalla tavalla. Jos me rakennamme toiminnastamme niin tiivistä ja turvallista, että unohdamme ikkunat ja ovetkin. Maailma ei tosin pääse sisälle tahraamaan seurakuntaa, mutta eipä loista meidänkään valomme ulos pimeään maailmaan.


Jeesuksen opetus kristittynä elämisestä otti esimerkin ylhäällä vuorella olevasta kaupungista. Se ei voi olla kätkössä. Toinen esimerkki kertoi puolestaan lampusta, joka kannetaan pimeään huoneeseen ja asetetaan lampunjalkaan niin, että se valaisee ympäristönsä.


Tämä kaikki puhuu vuorovaikutukseen antautumisesta, kanssakäymisestä sen maailman kanssa, jossa meidän tulee vaikuttaa ja jossa meidän tulee olla aidosti läsnä. Näin evankeliumi tulee kerrotuksi sekä elämällä että sanoin.


Jos seurakunta linnoittautuu ja torjuu väärällä tavalla ympäristöstä tulevat viestit, muuttuu evankeliointimmekin helposti keinotekoiseksi touhuiluksi. Alamme kantaa säkillä ulos valoa erilaisin tempauksin ja kampanjoin, jonka jälkeen katoamme jälleen muuriemme suojaan.


Seurakunta on kutsuttu elämään evankeliuminsa ja arvonsa todeksi siinä yhteisössä, jossa se elää. Aito kristitty on edelleen maan suola, joka tulee saada purkista ulos ja annostella oikein.


Eräs kollegani joutui lääkärin vastaanotolle. Odotellessa hänen täytyi täyttää kaavake, jossa kyseltiin hänen henkilötietojaan. Kollegani täyttämää paperia lukiessaan lääkäri totesi: "Ai, että pastori? te olette siis niitä miehiä, jotka ovat kuusi päivää viikossa näkymättömissä ja seitsemäntenä käsittämättömissä!"

Toivon mukaan te tavalliset kristityt onnistutte arjen elämässä meitä ammattiuskovia paremmin.

 

- Heimo Enbuska
8.5.2009

 
KIRJAT - LEHDET - MUSIIKKI

SÄÄTILA NYT

Päivän sää

he.gif
...
Tahkon palvelut.
Nilsiän kaupunki.
Paikallislehti Pitäjäläinen.
...
Lahja lähetystyölle.

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 



 

 

 

  All Rights Reserved © Nilsiän Helluntaiseurakunta 2007 - 2018    
Designed by NPM Homepages | Powered by NPM Homepages Site Manager